Mikä siinä on, että kun koululaisella on talviloma, sen pitäisi harrastaa kaikenlaista reipasta ulkourheilua?
Miksi vanhemmat pakottavat jälkikasvunsa sitomaan lasikuitulätyskät jalkojensa alle tai kiskomaan kamalat kireät nilkkurit jalkoihinsa ja vaappumaan niiden alla olevilla terillä pitkin jäätä? Miksi talvilomalla ei voi vain levätä?

Pahinta on, jos vanhemmat ottavat itsekin lomaa koulun lomaviikoksi ja ovat koko ajan ympärillä patistamassa, vahtimassa, kehottamassa tai kannustamassa tekemään jotain. Erityisen hirveää on, jos perhe pakkautuu autoon ja lähdetään monen sadan kilometrin päähän nauttimaan luonnosta. Vanhemmat kuvailevat viikkoa laatuaikana perillisten kanssa, mutta minä käyttäisin kyllä sanaa pakkoloma. On pakko majoittua johonkin hiihtokeskukseen, yleensä jonkinlaiseen mökkiin, jonka voi kamalimmassa tapauksessa joutua jakamaan tuttavaperheen kanssa. Neljä kälättävää aikuista. puoli tusinaa pikkupentuja ja yrmeä teini-ikäinen poika, jonka kanssa minun kuvitellaan viihtyvän. Päivät ovat iloista ulkona oloa, illalla kokkausta, takan ääressä istuskelua ja kaikenlaisia kivoja seurapelejä yhdessä samalla kun muistellaan, miten rinteessä sujui tänään. Sietämätöntä! Kestämätöntä! Kakarat kimittävät, aikuiset ovat tekoreippaita ja murrosikäinen poika puristelee finnejään peiliin joka välissä. APUA!

Minä tahdon lomalla nukkua pitkään. syödä kiirettä aamupalan ja lukea samalla jotain. Sitten minä voin harkita ulkona piipahtamista, lähinnä ruoka-aikaan, ja nauttia Tiffany’s -menusta. Myöhemmin minä voin tavata kavereita ja tehdä jotain, joka ei rasita minua suuremmin. Illalla annos televisiota ja joku hyvä kirja, jota voi lukea vaikka aamuviiteen. Se olisi autuutta.

Mutta sitä minulle ei suoda. Minun pitää keksiä jotain talvista tekemistä lomalle. Lomalla pitää virkistyä ja kohentaa kuntoa.

Taidan ryhtyä syöttämään pikkulintuja puistossa.

Mikä siinä on, että elokuvissa on aina joku häirikkö, joka pilaa tunnelman? Se voi olla nuori tai vanha, nainen tai mies, mutta yhteistä näille häiriköille on, että he terrorisoivat lähellä istuvia ja joskus koko salia.

Kännykkähäiriköt taitavat olla nykyisin yleisen laji. Puhelin soi juuri, kun jännitys on huipussaan tai pääpari on viimeinkin vaipumassa toistensa kuumaan syleilyyn. Silloin teatterin pimeydessä kajahtaa kuuluvasti jokin A tai A tai A Mattilan reipas ralli. Tunnelma on auttamattomasti pilalla. Lordin mörinä sarjamurhaajan iskiessä saa kaipaamaan jotain kättäpitempää jolla voi hakata kännykän sirpaleiksi. Kaikista ellottavinta on, kun häirikkö alkaa supatella soittajan kanssa kuuluvasti. - Mä olen leffassa nyt. Joo, on hyvä leffa. Mä olen Sipen kanssa, haluutko että mä sanon sulta moi Sipelle? Sippe, Maisku sanoo sulle moi. Joo, Sippe sanoo kanssa moi. ( MOIMOI, Sippe huutaa etäältä luuriin). Joo me tullaan sinne leffan jälkeen. Onko kaljaa? Mä en tule, jos Poksu on siellä. Mä sain viime bileistä Poksulta taudin. Sippekin sai. Sä et vai saanut?

Tässä vaiheessa kuulijan mielenkiinto herää hetkellisesti ja hän toivoo, että tauti tainnuttaisi puhujan ja Sipen. - Ai sulla oli se jo entuudestaan? Sä sitten tartutit Poksun ja meidät kaikki.

Jaaritusta jatkuu ja jatkuu hyssyttelyistä ja turpa kiinni- huudoista huolimatta. Sananvapauden varjolla saa puhua missä ja koska vain.

Karkin- ja poppareidensyöjät ovat oma lukunsa. Rapinaa, pussin hajoamisia, tappelua pussin sisällöstä ja pussin posauttelua on myös aina tarjolla.

Hysteerikot ovat myös rasittavia. Joku alkaa aina kirkua kauhuleffassa hyvissä ajoin ennen kuin mitään pelottavaa tapahtuu. Joku nauraa koko ajan, koska ei muuten kestä katsoa. Joku selittää aina leffaseuralaiselleen tapahtumia ja kyseenalaistaa, ovat tekemiset oikeasti mahdollisia. Joku taas utelee koko ajan mitämitämitä? Herkkä katsoja niistää koko ajan nenäänsä niin että törinä käy tai kuivailee silmiään hehtaariliinalla, joka peittää muiden näköalat.

Mutta ehkä kamalinta leffassa kuitenkin ovat lähikuvat. Monen metrin levyinen ja korkuinen suu, huonot hampaat ja se suu jauhaa ruokaa ja sitä tirsuu hampaiden välistä ja kieli lotkahtelee välillä esiin kuin valas. Jokainen ihohuokonen ja ihokarva erottuu selvästi. Ja se suu jauhaa ja jauhaa ja jauhaa…

Viimeksi se suu pilasi elokuvanautinnon ja nyt mietin, että taidan katsoa jatkossa kaikki elokuvat televisiosta. Silloin ei tule sitä tunnetta, että seuraavaksi se suu haukkaa minua ja siinä sitten sätkin valkokankaalla kunnes se jättisuu nielaisee minut mahaansa.

Mikä siinä on, että alennusmyynnit herättävät ihmisessä ahneen pedon? Moni panttaa joululahjojen ostamista, koska joulun jälkeen saman tavaran saa parhaimmillaan 70%:n alennuksella. Kuusen alus on tyhjää täynnä, kun saita persoona laskee tunteja alen alkuun. Mitä siitä, että kirkassilmälasten naamat vääristyvät ja silmät samenevat pettymyksestä. On turha selitellä, että pukin reki on uponnut lentohiekkaan ja vasta tapaninpäivän jälkeen pukki on taas liikkeellä. Piltit parkuvat onnettomina. Suklaakin uupuu, sillä saita ihminen ostaa senkin alesta, kinkusta puhumattakaan. Pyhien jälkeisenä arkena säästäjä herää aamutuimaan ja säntää jonottamaan suurimman tavaratalon ovien taakse jo kuudeksi. Auta armias, jos siellä on joku ennen häntä. Alkaa hillitön töniminen kyynärpäillä. Kun ovi sitten avautuu, taakse kertynyt ihmismassa jyrää ensimmäiset ja niin säästäjä pääsee vasta hännillä laarien ääreen. Silmät kiiluen, hampaat irvessä ja erilaisin asein varustautuneena hän alkaa raivata tietään eturiviin. Haarukka, talikko ja kirves ovat oivia apuvälineitä. Talikon piikeillä saa kalastettua muiden pään yli houkuttelevia vaatteita. Mitä siitä, että koko on täysin väärä ja värikin sopimaton. Pääasia, että vaate on edullinen. Kirveellä voi halkaista vaikka maton, jos näyttää, ettei joku toinen aio luopua siitä. Haarukalla tietenkin pistellään törkeitä lähimmäisiä, mutta niin ovelasti, että nämä epäilevät aivan muita ihmisiä ja syntyneen nujakan aikana on helppo kähveltää tavara, jota uhri on näpelöinyt. Kun säästäjä sitten illansuussa palaa kotiin kymmeniä kasseja raahaten, hän on tyytyväinen. Kädet ovat taas venyneet muutaman sentin ja seuraavan vuoden alessa ulottuu nappaamaan tavaroita entistä kauempaa. Saalis on mahtava:
 

Rattikelkka, vaikka lumesta ei ole tietoakaan.
Toppahaalareita kolmet, yksikään koko ei ole sopiva, mutta haalarithan voi myydä netissä voitolla.
Tusina mukeja, joissa lukee “Elämä on randomia”, mitä se sitten tarkoittaakin, mutta kyllä niistä kelpaa särpiä kaakaota.
Kuusi jättipakkausta vaippoja tulevia lastenlapsia varten.
Kaksi kiloa ranskalaista suklaata, parasta ennen päivä jo mennyt.
Kahdeksan kappaleen lahjapakkaus minihajuvesiä, jokainen tuoksu tärpättiä ja kärpäsmyrkkyä.
Puolikas matto.
Punaiset pirunsarvilla varustetut karvatöppöset, koko 50.
Puoli tusinaa sukkia, joita voi käyttää töppösissä kaikkia kerralla.
Silkkipaita, jossa kolme talikon tekemää reikää.
Kolme tuhannen palan palapeliä, kaikki yhtä ja samaa siniharmaata sävyä.
Tusina koiranruokapurkkeja, joiden sisältöön Misse-kissa  saa luvan totuttautua.
 

Aleshoppaaja on onnellinen. Hän istuu voipuneena nojatuolissa, sormeilee hajamielisenä silkkipaidan reikiä  ja katsoo, miten lapset ovat panneet pirutöppöset päähänsä ja kaataneet kaikki palapelit sikin sokin matonpätkälle. Misse on kiivennyt kuuseen ja heittelee koiranruokapurkkeja ympäri huonetta. Isoisä on iloinen minibaarista ja menossa on jo kolmas hajuvesi. Mummo tekee harmaantuneesta suklaasta kaakaota random-mukeihin. Puoliso istuu rattikelkan päällä ja on pukenut kaikki villasukat jalkoihinsa ja yrittää kiskoa haalareita päälleen. Kyllä elämä on mukavaa!
 

Minä taidan kiertää alet kaukaa. Minusta voisi tulla tuollainen kahmija ja palaisin kotiin mukanani 68-osainen vanukkaiden valmistusta käsittelevä kirjasarja tai moponkorjausopas. Turhinta, mitä tähän mennessä olen ostanut alesta, on ruuvimeisselipakkaus. Vieläkään en myönnä, että olisin pannut pakkauksen koriini, mutta sieltä kassa sen noukki. Joku muu sen pani. Vahingossa tai tarkoituksella. Kai niille meisseleille löytyy joskus käyttöä.
 

Eläköön alet - tai sitten ei!

Mikä siinä on, että ihminen uskoo pienen metallinpalan voivan ennustaa tulevaisuutta? Tai että vuodenvaihteessa pitää  keksiä kaikenmaailman lupauksia, jotta tulisi paremmaksi ihmiseksi? Ja miksi joka ikinen aikakauslehti tyrkyttää lukijoilleen vuosihoroskooppeja? Uskooko joku oikeasti tinamöntteihin tai lehtien ennustuksiin? Omiin tai muiden lupauksiin?
Minä en lupaa koskaan mitään uudenvuodenyönä, sillä tiedän, että en kuitenkaan opiskelisi ruotsia hiki hatussa vaan laistaisin lukemista kokeita edeltävään iltaan asti. En myöskään pystyisi vastustamaan Tiffany’sin herkkuja, joten laihduttaminen on täysin pois kuvioista. Sitä paitsi olen tyytyväinen omaan itseeni, ja siksi lehtien paastot saavat jäädä omaan arvoonsa.
Lupaukset ovat kaiken kaikkiaan ahdistavia:
Lupaan, että en enää ajattele rumia lähimmäisistäni.
Lupaan auttaa imeväisiä, vanhuksia ja vaivaisia aina tarpeen tullen.
Kuka uskoo? Imeväisen vaativa parku, vanhuksen marina ja vaivaisen vaatimukset kumoavat alta aikayksikön lupauksen pahojen ajatusten välttelystä.
Entäs sitten tinat? Eräs serkku valoi kerran tinan, joka muistutti kiveä ja oli rahakikkareiden peittämä. Serkku uskoi voittavansa lotossa päävoiton ja ilmoitti reteästi, että almuja olisi sitten turha tulla anelemaan. Mitä vielä. Kesällä serkku ajoi mopolla metsätietä ja törmäsi lampaaseen, joka makasi keskellä reittiä. Lampaalla oli mustanharmaa kihara turkki. Lammas kuoli, mopo meni mäsäksi ja serkku katkaisi kätensä. Kieltämättä tina oli antanut vinkin tulevaisuudesta, mutta pointti onkin se, että ihminen näkee tinassa sen mitä haluaa eikä suostu ajattelemaan vaikkapa uupunutta lammasta.
Ja ne vuosihoroskoopit. Aina ne lupaavat ympäripyöreitä asioita. Mitä jos edes kerran joku ennustaja sanoisi, että edessä on kammottava vuosi. Työpaikka menee, rakastettu pettää ja jättää, salama iskee kumisaappaaseen, pankkirosvo ottaa panttivangiksi ja pahin päivä tulee olemaan 25. lokakuuta. Menisikö sormi suuhun ja tulisiko mieleen sulkeutua komeroon, kunnes 25. päivä on ohi?
Muuten olen sitä mieltä, että vuosi voisi vaihtua keväällä, kun luonto alkaa elpyä talven jäljiltä. Sopiva päivä olisi huhtikuun ensimmäinen. Silloin voisi kepeästi mitätöidä edellisiltana tekemänsä lupaukset, tinojen vinkit ja horoskoopit sanomalla taikasanan: APRILLIA!
 

Rähäkkää vuotta 2007 kaikille!